Hailuoto – odottamisen arvoinen ilta
Jo monta vuotta Hailuoto oli ollut listallani paikkana, jossa halusin joskus käydä. Sitä oli kehuttu niin paljon, että oma uteliaisuus kasvoi vuosi vuodelta. Kesäkuun lopussa siihen tuli vihdoin hyvä tilaisuus, kun olin muutenkin käymässä Oulussa.
Vierailu osui vielä sopivasti mielenkiintoiseen ajankohtaan. Edellisenä päivänä oli avattu uusi Hailuodon silta, joten tällä kertaa saarelle pääsi ajamaan suoraan ilman lauttamatkaa. Se teki päiväretkestä huomattavasti helpomman.
Hailuodon kylä
”Ensimmäinen vaikutelma oli kiireettömyys.”
Heti kylän kohdalla huomio kiinnittyi vanhoihin, hyvin säilyneisiin taloihin. Niissä oli jotain sellaista, mikä sai vauhdin hidastumaan lähes itsestään. Maisemassa oli rauhallisuutta, joka tuntui jatkuvan koko matkan ajan kohti Marjaniemeä.
Marjaniemi
”Majakka, meri ja tuhansien lintujen ääni.”
Marjaniemen kärjessä sijaitsevat pienvenesatama, majakka ja useat kahvilat sekä ravintolat. Paikalla riitti väkeä, mutta onneksi parkkipaikka löytyi melko nopeasti.
Ensimmäiseksi lähdin tietenkin tutkimaan ympäristöä kameran kanssa.
Rannan tuntumassa pesi suuri naurulokkien ja tiirojen yhdyskunta. Äänimaailma oli lähes taukoamaton, mutta se kuului täydellisesti paikkaan. Pitkospuut kulkivat rantahiekan poikki, mikä teki liikkumisesta huomattavasti mukavampaa. Ilman niitä kengät olisivat täyttyneet hienosta hiekasta hetkessä.
Kävelin rauhassa ympäri aluetta etsien erilaisia kuvakulmia majakalle. Samalla suunnittelin jo illan kuvauspaikkoja, sillä olin päättänyt jäädä odottamaan auringonlaskun valoja.
Odottaminen kuuluu joskus kuvaamiseen
”Hyvä valo ei synny kiireessä.”
Kesäpäivänä aurinko laskee hitaasti, joten iltaan oli vielä pitkä aika.
Sen sijaan että olisin lähtenyt pois, päätin vain odottaa.
Aikaa kului pienissä asioissa: hetki autossa leväten, ruokaa syöden ja samalla jalkapallon MM-kisoja seuraten. Vasta noin kymmenen aikaan illalla valo alkoi muuttua sellaiseksi, jota olin tullut hakemaan.
Päivän vilinä oli samalla lähes kadonnut. Suurin osa ihmisistä oli jo lähtenyt, ja kuvauspaikoilla sai kulkea lähes yksin.
Navakka merituuli heilutti rantaniityn heiniä ilta-auringon pehmeässä valossa. Jäin hetkeksi vain seuraamaan niiden liikettä. Siinä oli jotain yllättävän rauhoittavaa ennen kuin jatkoin kuvaamista.
Kiersin alueen useaan kertaan eri suunnista. Sama paikka näytti joka kierroksella hieman erilaiselta, kun aurinko painui alemmas ja valo muuttui minuutti minuutilta pehmeämmäksi.
Silloin ei enää ollut kiire minnekään.
Juuri tällaisia iltoja varten kamera tulee usein pakattua mukaan.
Kannattiko odottaa lähes koko päivä iltavaloa? Minun mielestäni kyllä. Mitä sinä olet mieltä?
