Marmorslottet – veden ja kallion vuosikausia jatkunut yhteistyö näkyy täällä jokaisessa muodossa ja uurteessa.
Perillä vaihdoin nopeasti vaellusvaatteet, nostin kuvausrepun selkään ja lähdin kohti polkua. Kartalla matkaa näytti olevan vain puolitoista kilometriä, mutta todellisuudessa reitti oli sateen jäljiltä märkä ja paikoin yllättävän vaativa. Erityisesti viimeinen laskeutuminen sileille kallioille vaati tarkkuutta, sillä märkä hiekka teki kivistä petollisen liukkaita. Siinä vaiheessa ei tehnyt mieli testata, kuinka kylmää vuoristojoki todella olisi.
Ensimmäiset minuutit kameran kanssa olivat vielä hieman hakemista. Kahdentoista tunnin ajomatka tuntui kehossa, eikä ajatuksia saanut heti siirrettyä kuvaamiseen. Vähitellen paikka kuitenkin alkoi avautua.
Huomio kiinnittyi ensin veden hiomiin kallioihin. Vuosituhansien aikana virtaava vesi oli muovannut marmoriin pehmeitä kaaria, syviä pyöreitä altaita ja lähes veistoksellisilta näyttäviä pintoja. Mitä tarkemmin ympärilleen katsoi, sitä enemmän yksityiskohtia löytyi. Turkoosina virtaava joki viimeisteli maiseman, ja kamera alkoi tehdä sitä, mitä varten se oli tänne asti kulkenut.
Aika kului huomaamatta. Lopulta nälkä ja pitkä ajopäivä alkoivat kuitenkin muistuttaa olemassaolostaan. Reitti olisi jatkunut vielä pidemmälle, mutta päätin jättää sen odottamaan seuraavaa vierailua. Tiesin jo siinä vaiheessa, ettei yksi ilta riittäisi tämän paikan tutkimiseen.
Palatessani parkkipaikalle siellä oli vielä suuri joukko ihmisiä valmistautumassa lähtemään omalle retkelleen. Koska en halunnut viettää yötä vilkkaassa paikassa, päätin etsiä rauhallisemman leiripaikan ja suunnata lepäämään ennen seuraavan päivän seikkailuja.
Mitä päivästä jäi mieleen
Lähes kahdentoista tunnin ajomatkan jälkeen olisi voinut kuvitella ajattelevansa vain nukkumaan pääsemistä. Marmorslottet sai kuitenkin unohtamaan väsymyksen hetkessä. En ehtinyt nähdä kaikkea, mutta ehkä juuri siksi paikasta jäi tunne, että tänne on vielä joskus palattava.
