Svartisen – jäätä, joka saa mittasuhteet katoamaan
Saavuin aamulla leirintäalueelle ja lähdin heti tutkimaan ympäristöä. Jo laiturilta avautui näkymä järven toisessa päässä putoavaan vesiputoukseen. Aurinko onnistui juuri sillä hetkellä murtautumaan pilvien välistä ja valaisi ainoastaan putouksen. Sellaiset hetket kestävät vain muutamia sekunteja.
Juoksin takaisin autolle hakemaan kameran, ja juuri ajoissa. Valo ehti kadota lähes saman tien, mutta sain talteen juuri sen kuvan, jonka olin mielessäni nähnyt.
Seuraavaksi tutkin veneaikatauluja. Lähtöön olisi ollut vielä reilu puoli tuntia, mutta kartassa näkyi polku järven rantaa pitkin. Se vaikutti hyvältä idealta.
Ainakin kartalla.
Todellisuudessa polku oli kaikkea muuta kuin helppo. Märkä maa, muta, kivikot sekä jatkuvat nousut ja laskut hidastivat etenemistä huomattavasti. Hyvin nopeasti ymmärsin, ettei tästä tulisi mikään pikainen kävely.
Kun olin jo lähtenyt polulle, takaisin kääntyminen ei enää kannattanut. Vene olisi ehtinyt lähteä joka tapauksessa, joten jatkoin matkaa.
Ensimmäisen tunnin jälkeen vastaan tuli kaunis vesiputous, jossa pidin pienen tauon ja söin hieman eväitä. Hetkeä myöhemmin vastaan tuli toinen, isompi putous. Siinä vaiheessa olisi pitänyt täyttää vesipullo purosta, mutta jätin sen tekemättä.
Se oli päivän ensimmäinen virhe.
Kahden tunnin kuluttua saavuin vihdoin samaan paikkaan, johon vene olisi tuonut matkustajat vain parissakymmenessä minuutissa.
Mutta varsinainen vaellus alkoi vasta siitä.
Jäätikölle oli edelleen noin kolme kilometriä matkaa ja edessä vielä pitkä ylämäki.
Matkan alussa pysähdyin kuvaamaan valtavaa vesiputousta, jonka olin nähnyt jo aamulla leirintäalueelta. Sen jälkeen maisema muuttui karuksi kivikoksi, jonka halki polku jatkui kohti jäätikköä.
Askeleet alkoivat vähitellen painaa.
Ruokaa ja vettä piti säästellä myös paluumatkaa varten, joten vauhti hidastui entisestään.
Kun saavuin taukopaikalle, Svartisen avautui eteeni koko komeudessaan. Sinertävä jäämassa täytti lähes koko näkymän, ja jäätikön juurella kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä muurahaisilta.
Ajattelin ensin tyytyä kuvaamaan maiseman taukopaikalta.
Mutta kuten usein käy, uteliaisuus voitti.
Nostin repun takaisin selkään ja lähdin kulkemaan kohti jäätikköä. Matka ei kuitenkaan ollut helppo. Muinaiset jäätiköt olivat vuosituhansien aikana muovanneet kallioon syviä uurteita ja leveitä railoja, joiden yli piti etsiä turvallinen reitti.
Lopulta olin enää muutaman sadan metrin päässä jäätiköstä.
Siinä vaiheessa oli kuitenkin myönnettävä tosiasiat.
Voimat olivat käytännössä loppu.
Kaivoin pitkän teleobjektiivin esiin ja kuvasin jäätikön yksityiskohtia turvallisen välimatkan päästä. Samalla päätin, että tällä kertaa en enää yrittäisi aivan jäätikön reunalle asti.
Paluumatka olisi vielä pitkä.
Tällä kertaa en enää edes harkinnut käveleväni takaisin rantaa pitkin.
Vene kuulosti yhtäkkiä erinomaiselta idealta.
Matkalla takaisin näin noin kilometrin ennen laituria ihmisen makaavan kallioilla muiden auttaessa häntä. Heillä näytti olevan tilanne hallussa niin en mennyt heitä häiritsemään. Kiirehdin kohti venettä, johon ehdin juuri sopivasti ennen sen lähtöä.
Hetkeä myöhemmin pelastushelikopteri saapui paikalle. Matalalla roikkuvat pilvet vaikeuttivat sen työskentelyä, ja se joutui kiertämään alueen yllä ennen kuin pystyi laskeutumaan riittävän lähelle potilasta.
Vasta veneen lähdettyä liikkeelle mieleeni tuli, että repussani olisi ollut avaruuspeite. Sellainen olisi voinut auttaa pitämään loukkaantuneen lämpimänä odotuksen aikana.
Ajatus jäi harmittamaan.
Kun vene lopulta rantautui takaisin lähtöpaikkaan, olin helpottunut. Vaihdoin kuivat vaatteet päälle ja söin kunnolla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Samalla näin pelastushelikopterin nousevan ilmaan potilas kyydissään.
Itselläni ei siinä vaiheessa ollut enää muuta suunnitelmaa kuin syödä kunnolla ja kömpiä auton takaosaan hetkeksi nukkumaan.
Pienten päiväunien jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Auton nokka kääntyi kohti seuraavaa kohdetta, Rabothyttan vaelluksen lähtöpistettä, sillä seuraavana päivänä olisi jälleen luvassa pitkä päivä tunturissa.
Mitä paikasta jäi mieleen
Svartisenista jäi mieleen ennen kaikkea luonnon valtavat mittasuhteet. Loputtomalta tuntunut mutainen polku, jäätikön siniset sävyt ja kallioihin vuosituhansien aikana syntyneet uurteet saivat tuntemaan itsensä hyvin pieneksi. Samalla päivä muistutti siitä, että luonnossa omat voimat ja varusteet kannattaa mitoittaa aina hieman yläkanttiin.
