Päivä 1 – Pitkä matka Marmorslottetille
Sairauslomani jatkuessa sain lääkäriltä luvan lähteä reissuun. Kohdetta ei tarvinnut kauaa miettiä – suunta oli jälleen Norja. ❤️
Tällä kertaa katse kääntyi hieman tavallista pohjoisemmaksi, Mo i Ranan ympäristöön ja edelleen Ragon kansallispuiston suuntaan. Muutama ystävä oli kehunut aluetta rauhalliseksi ja kertonut, ettei siellä juuri törmää turistijoukkoihin. Se riitti herättämään mielenkiinnon. Olin vuosien aikana merkinnyt kartalle useita kuvauspaikkoja juuri tältä alueelta, joten nyt oli vihdoin aika lähteä katsomaan, miltä ne näyttäisivät omin silmin.
Google Maps lupasi Mo i Ranaan noin 900 kilometrin ajomatkan ja reilut yksitoista tuntia ajoa. Alkuperäinen suunnitelmani oli yöpyä Ruotsin puolella, mutta kilometrit taittuivat yllättävän helposti. Kun Norjan puolella maisemat alkoivat avautua vuonojen, jokien ja vuorten muodossa, väsymys jäi taka-alalle. Illan hämärtyessä päätin jatkaa vielä päivän ensimmäiselle kuvauspaikalle, Marmorslottenille.
Pilvinen sää tuntui suorastaan täydelliseltä. Pehmeä valo ja tasainen pilvipeite ovat juuri sellaisia olosuhteita, joissa pitkät valotusajat toimivat parhaiten.
”Paikka, jossa joki on vuosituhansien aikana veistänyt marmorikallioon lähes epätodellisen näköisiä muotoja.”
Mitä päivästä jäi mieleen
Lähes kahdentoista tunnin ajomatkan jälkeen olisi voinut kuvitella ajattelevansa vain nukkumaan pääsemistä. Marmorslottet sai kuitenkin unohtamaan väsymyksen hetkessä. En ehtinyt nähdä kaikkea, mutta ehkä juuri siksi paikasta jäi tunne, että tänne on vielä joskus palattava.
Päivä 2 – Svartisenin jäätikölle
Aamulla herätessäni tutkin vielä kerran karttoja. Yllätyksekseni löysin paikan, joka oli aiemmin jäänyt kokonaan huomaamatta. Noin puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsi Svartisen, josta pääsi joko veneellä tai jalan Norjan toiseksi suurimman jäätikön, Svartisenin, itäiselle reunalle.
Ajatus valtavan jäätikön näkemisestä lähietäisyydeltä oli liian houkutteleva ohitettavaksi.
Mitä päivästä jäi mieleen
Joskus helpoin vaihtoehto on myös se viisain. Tällä kertaa päätin oikaista väärässä kohdassa, mikä johti monta tuntia pidempään vaellukseen kuin olin suunnitellut. Päivä muistutti myös siitä, että luonnossa vettä ja eväitä ei voi koskaan olla liikaa mukana.
Päivä 3 – Joskus takaisin kääntyminen on oikea päätös
Yö oli levoton. Seurasin säätiedotuksia vähän väliä, sillä koko laakso oli peittynyt paksuun sumuun. Ennuste kuitenkin lupasi, että aamuyöstä pilvet alkaisivat väistyä.
Heräsin puoli tuntia ennen herätyskelloa ja kävin ulkona katsomassa tilannetta.
Juuri sillä hetkellä sumu repesi hetkeksi.
Edessä kohosi valtava vuori, jota en ollut edes tiennyt olevan siinä. Olin saapunut parkkipaikalle edellisenä iltana niin sakeassa sumussa, ettei maisemista nähnyt käytännössä mitään.
Kävin nopeasti hakemassa kameran ja ehdin ottaa muutaman kuvan ennen kuin sumu nielaisi vuoren jälleen näkyvistä.
Sen jälkeen keitin aamupuuron ja kahvit, pakkasin kamerarepun selkään ja lähdin kävelemään kohti Rabothyttaa aamulla puoli kuuden aikaan.
Kohti Saltstraumenia
Iltapäivää oli vielä hyvin jäljellä, joten päätin jatkaa matkaa eteenpäin. Seuraavana kuvauskohteena odotti Saltstraumen, mutta sinne päästäkseen oli käytettävä lauttoja.
Olisihan koko matkan voinut ajaakin, mutta silloin olisi jäänyt paljon hienoja merimaisemia näkemättä.
Ensimmäinen lautta kulki Kilboghamnista Jektvikiin. Jo matkan aikana kameralle löytyi töitä, kun vuoret nousivat merestä pilvien ympäröiminä.
Lyhyen ajomatkan jälkeen saavuin jälleen Svartisenin äärelle, tällä kertaa sen läntiselle puolelle Holandsvikiin. Sieltä olisi ollut mahdollista jatkaa veneellä Engenesetiin ja kävellä tai pyöräillä noin neljän kilometrin matka jäätikölle.
Pilvet kuitenkin peittivät vuorten huiput lähes kokonaan, joten päätin jättää sen seuraavaan kertaan.
Matka jatkui edelleen Vassdalsvikiin, josta seuraava lautta vei minut Ornesiin. Vähitellen maisemat alkoivat muuttua juuri sellaisiksi, joihin olin aiemmilla Norjan matkoillani ihastunut – jyrkkiä vuoria, syviä vuonoja ja pilviä, jotka roikkuivat vuorenrinteillä.
Useamman yön jälkeen autossa nukkuminen alkoi kuitenkin tuntua kehossa.
Päätin etsiä majapaikan Saltstraumenin läheltä, jotta pääsisin pitkästä aikaa lämpimään suihkuun ja oikeaan sänkyyn.
Sesonki oli parhaimmillaan, joten vapaita huoneita ei ollut liikaa tarjolla. Pienen etsinnän jälkeen onni kuitenkin suosi, ja löysin majoituksen aivan sopivan matkan päästä seuraavan päivän kuvauspaikasta.
Koska sisäänkirjautumiseen oli vielä aikaa, ehdin käydä tutustumassa Saltstraumeniin jo etukäteen.
Palattuani majapaikkaan oli hyvä ladata sekä kameran akut että omat.
Mitä päivästä jäi mieleen
Kaikkia huippuja ei tarvitse saavuttaa yhdellä yrittämällä. Tärkeintä on tunnistaa omat rajansa ajoissa. Tällä kertaa takaisin kääntyminen ei tuntunut epäonnistumiselta, vaan oikealta päätökseltä.
Joskus suurin onnistuminen on se, että uskaltaa luopua alkuperäisestä suunnitelmastaan. Rabothytta jäi odottamaan seuraavaa vierailua, mutta samalla opin jälleen, ettei palautuminen ole enää yhtä nopeaa kuin ennen. Lautat puolestaan osoittautuivat erinomaiseksi tavaksi nähdä Norjaa aivan uudesta näkökulmasta.
Päivä 4 – Meren voiman äärellä
Hyvin nukutun yön jälkeen oli mukava herätä uuteen päivään. Aamupalan ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen ajoin kohti Saltstraumenia, jonne majapaikasta oli matkaa vain noin puoli tuntia.
Edellisen päivän tutustumiskäynnistä oli nyt paljon hyötyä, sillä tiesin jo valmiiksi parhaat kuvauspaikat. Olin liikkeellä hyvissä ajoin ja ehdin kävellä myös hieman kauemmas kuvaamaan koko siltaa ennen kuin päivän varsinainen näytelmä alkaisi.
Kohti Abiskoa
Huoltotauolla tutkin jälleen karttoja ja seuraavia vaihtoehtoja.
Alkuperäisenä suunnitelmana oli suunnata Ragon kansallispuistoon kuvaamaan Litlverivassfossenin vesiputousta. Edellisen viikon runsaat sateet olivat kuitenkin muuttaneet tilanteen.
Paikalliset kertoivat, että reitin ensimmäiset kilometrit olisivat erittäin jyrkkiä ja mutaisia.
Se riitti minulle.
Jos alueen tuntevat ihmiset suosittelevat jättämään reitin väliin, heidän neuvoaan kannattaa kuunnella. Niinpä päätin säästää tämänkin kohteen seuraavaa Norjan matkaa varten.
Koska päivä oli vielä nuori ja seuraaville päiville oli luvattu sateita, syntyi uusi suunnitelma.
Mitä jos ajaisin Narvikin kautta Abiskoon ja viettäisin siellä vielä yhden kuvausillan ennen kotimatkaa?
Päätös syntyi nopeasti.
Matka eteni jälleen rauhalliseen tahtiin. Vuoret, vesiputoukset ja maisemat houkuttelivat pysähtymään vähän väliä. Kiirettä ei ollut mihinkään, sillä tiesin ehtiväni Abiskoon hyvissä ajoin ennen illan pehmeimpiä valoja.
Illan päätteeksi oli aika valmistautua vielä yhteen yöhön autossa. Sääennuste lupasi viileää yötä, joten kaivoin makuupussin peiton päälle tuomaan hieman lisää lämpöä.
Mitä päivästä jäi mieleen
Saltstraumen oli päivän ehdoton kohokohta. Meren voima, turkoosi vesi ja jatkuvasti muuttuva virtaus olivat jotain, mitä olisi voinut seurata tuntikausia. Vesi voi näyttää täydelliseltä kaaokselta, mutta silläkin on oma rytminsä. Saltstraumenissa tuntui kuin olisi seurannut luonnon omaa sinfoniaa, jossa jokaisella pyörteellä ja virtauksella oli oma tehtävänsä. Tunnin kuvaus tuntui kestävän paljon pidempään, sillä jokainen hetki toi veden pinnalle uuden muodon.
Abiskossa puolestaan huomasin jälleen, että tutustakin paikasta voi löytää uusia näkökulmia. Ehkä juuri siksi palaan sinne aina uudelleen.
Päivä 5 – Kotimatka
Aamu alkoi sateen ropinalla auton kattoon. Kävin kurkkaamassa ulos ja vastassa olikin pieni yllätys – kirkas sateenkaari kaartui Abiskon kanjonin ylle.
Ei muuta kuin kamera kainaloon ja pieni spurtti kohti kanjonia.
Kuljin pitkin polkua etsien parhaita kuvakulmia ja kuvasin sateenkaarta niin kauan kuin se jaksoi viipyä taivaalla. Hetki oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, mutta juuri sellaiset yllätykset tekevät näistä aamuista mieleenpainuvia.
Kun sateenkaari hiipui, olivat unihiekatkin jo karisseet silmistä. Oli aika keittää aamupala ja suunnata auton nokka kohti Suomea. Edessä oli vielä pitkä kotimatka, mutta tällä kertaa kiirettä ei ollut.
Mitä reissusta jäi mieleen
Tämä matka tarjosi paljon uusia maisemia ja paikkoja, joita en ollut aikaisemmin nähnyt. Reitti oli hyvin erilainen kuin Lofoottien, Senjan, Lyngenin tai Varangin suunnalla, joissa olen aiemmin viettänyt aikaa.
Täytyy kuitenkin rehellisesti myöntää, että tällä kertaa tienvarsimaisemat eivät herättäneet aivan samanlaista tunnetta kuin Pohjois-Norjan karummat alueet. Metsää ja vehreyttä oli omaan makuuni hieman liikaa.
Tämä reissu vahvisti yhden asian.
Minun sielunmaisemani on jylhissä, karuissa ja puuttomissa vuorissa. Siellä tunnen olevani eniten kotonani. ❤️
Vaikka kaikki suunnitelmat eivät toteutuneet ja muutama kohde jäi odottamaan seuraavaa kertaa, matka antoi paljon enemmän kuin otti. Uusia kokemuksia, uusia kuvausideoita ja ennen kaikkea uusia näkökulmia.
2600 kilometriä, noin 3000 valokuvaa ja monta uutta muistoa. Ei tämäkään Norjan reissu hullummin mennyt. ❤️
KUVAGALLERIA
