Rakentamassa jotain, joka tuntuu vihdoin omalta
Pitkän aikaa valokuva-arkistoni oli juuri sitä — arkisto.
Tuhansia kuvia vuosien varrelta: aikaisia aamuja, jäätävää tuulta, unettomia öitä, pitkiä ajomatkoja, menetettyjä auringonlaskuja ja hetkiä, jotka kestivät vain sekunteja ennen kuin katosivat.
Kuvat olivat olemassa.
Mutta niiden ympäriltä puuttui suurempi kokonaisuus.
Viime viikkojen ja kuukausien aikana se alkoi muuttua.
Kaikki lähti liikkeelle ajatuksesta:
“Pitäisi varmaan päivittää kotisivut.”
Mutta siitä kasvoi paljon suurempi projekti — koko visuaalisen identiteetin, portfolion ja oman tekemisen suunnan uudelleenrakennus.
Ja rehellisesti sanottuna:
en ymmärtänyt etukäteen, kuinka valtava urakka siitä tulisi.
Enemmän kuin vain verkkosivut
Aluksi tehtävä kuulosti yksinkertaiselta:
valitse kuvia, tee siistimpi etusivu ja rakenna muutama galleria.
Todellisuudessa päädyin käymään vuosien kuvamateriaalia läpi kuva kuvalta ja kysymään itseltäni vaikeita kysymyksiä:
- Mitkä kuvat oikeasti edustavat minua?
- Millaiseksi valokuvaajaksi olen kasvamassa?
- Mitkä kuvat ovat vain teknisesti hyviä — ja mitkä oikeasti tuntuvat joltain?
- Mitkä ansaitsevat päätyä tauluksi?
- Mitkä toimivat paremmin digitaalisessa muodossa?
- Millaisen tarinan haluan kuvieni kertovan?
Prosessi osoittautui yllättävän henkilökohtaiseksi.
Osa kuvista, joita pidin joskus suosikkeinani, ei enää tuntunut merkityksellisiltä.
Samaan aikaan jotkut vanhoihin kansioihin unohtuneet hiljaiset kuvat nousivat aivan uudella tavalla esiin.
Vähitellen aloin huomata toistuvia teemoja:
pohjoisen hiljaisuus, kylmä sininen valo, heijastukset, myrskyt, sumu, kuutamo, autiot maisemat ja tunne siitä, että seisoo yksin paikassa, jossa aika tuntuu pysähtyvän.
Huomaamattani olin kuvannut samoja tunnelmia jo vuosien ajan.
Karsimisen opettelu
Yksi vaikeimmista asioista ei ollut itse kuvaaminen.
Vaan luopuminen.
Kun reissusta palaa useiden samankaltaisten vuoristokuvien, auringonlaskujen tai rantamaisemien kanssa, jokaisella kuvalla on oma muistonsa. Mutta vahvan portfolion rakentaminen vaatii jotain vaikeaa:
vahvimman kuvan valitsemista sen sijaan, että valitsisi tunnearvoltaan tärkeimmän.
Se tarkoitti raakaa karsimista.
Päällekkäisten kuvien poistamista.
Vain oikeasti vaikuttavimpien kuvien jättämistä jäljelle.
Joskus paras kuva erottui heti.
Joskus käytin tunteja vertaillen pieniä eroja valossa, tunnelmassa ja sommittelussa.
Lopputuloksena syntyi portfolio, joka tuntuu paljon yhtenäisemmältä ja harkitummalta kuin mikään aiemmin tekemäni.
Uusi visuaalinen ilme
Samaan aikaan halusin, että myös kokonaisuus kuvien ympärillä tuntuisi eheältä.
Niinpä kuvien lisäksi uudistin:
- kotisivut
- galleriarakenteen
- portfolion
- logon
- visuaalisen ilmeen
- kuvien nimeämistyylin
- koko sivuston tunnelman
Halusin kaiken tuntuvan samalta maailmalta:
minimalistiselta, pohjoiselta, rauhalliselta ja tunnelmalliselta.
Ei liian äänekkäältä.
Ei yliyrittävältä.
Vain aidolta.
Tarkoitus ei ollut rakentaa jotain trendikästä.
Tarkoitus oli rakentaa jotain, joka tuntuu vihdoin omalta.
Taulu vai digi?
Yksi mielenkiintoisimmista oivalluksista tämän projektin aikana oli ymmärtää, etteivät kaikki kuvat palvele samaa tarkoitusta.
Osa kuvista kuuluu selvästi seinälle:
isoina printteinä, joissa ne saavat tilaa hengittää.
Toiset taas toimivat paremmin digitaalisessa muodossa:
kokeellisempina tunnelmakuvina, tekstuureina tai osana suurempaa kokonaisuutta.
Se muutti myös tapaani katsoa omia kuviani.
Vahva kuva ei aina ole vahva taulu.
Ja vahvin taulu ei välttämättä ole näyttävin kuva.
Kaupan avaaminen
Seuraava askel on asia, jota olen siirtänyt aivan liian pitkään:
oman printtikaupan avaaminen.
Ajatus tuntui samaan aikaan innostavalta ja pelottavalta.
Koska jossain vaiheessa pitää lopettaa loputon hiominen yksin ja vain päättää:
tämä on tarpeeksi valmis nähtäväksi.
Ei täydellinen.
Mutta aito.
Kenelle nämä kuvat ovat
Kaiken tämän työn keskellä olen miettinyt paljon myös sitä, kenelle näitä kuvia oikeastaan teen.
Ehkä vastaus ei ole koskaan ollut täysin yksinkertainen.
En usko, että tavoitteeni on vain näyttää kauniita maisemia tai täydellisiä hetkiä luonnosta. Maailma on jo täynnä kuvia.
Sen sijaan haluan luoda jotain, jonka äärelle ihmiset voivat hetkeksi pysähtyä.
Hiljaisuutta kiireen keskelle.
Tilaa hengittää.
Tunnelmia, jotka muistuttavat siitä, miltä tuntuu seistä yksin sumuisella suolla, kuunnella aaltoja pimeässä satamassa tai nähdä ensimmäinen revontulien liike täysin hiljaisessa yössä.
Haluan kuvieni välittävän rauhaa, pohjoisen luonnon karua kauneutta ja tunnetta siitä, että kaikkea ei tarvitse selittää sanoilla.
Ja ehkä ennen kaikkea haluan tarjota näiden kuvien kautta mahdollisuuden palata paikkoihin, joihin kaikki eivät enää syystä tai toisesta pääse.
Monille luonto, mökkimaisemat, metsät, tunturit tai hiljaiset järvet ovat osa elämän tärkeimpiä muistoja. Aina sinne ei kuitenkaan enää voi lähteä — ajan, etäisyyksien, elämäntilanteen tai terveyden vuoksi.
Jos kuva pystyy hetkeksi palauttamaan mieleen sen tunteen, miltä raikas pakkasaamu tuntui, miltä hiljainen järvi näytti auringonlaskussa tai miltä täydellinen luonnonrauha joskus tuntui, silloin kuva merkitsee jo paljon enemmän kuin pelkkää maisemaa.
Ajatus siitä, että joku voi kokea edes pienen hetken rauhaa oman kotisohvansa äärellä näiden kuvien kautta, tuntuu ehkä tärkeämmältä kuin mikään tekninen onnistuminen.
Jos joku kuva onnistuu hetkeksi viemään katsojan pois arjesta — edes muutamaksi sekunniksi — silloin kuva on tehnyt tehtävänsä.
Ehkä juuri sitä olen koko ajan yrittänyt etsiä myös itselleni.
Mitä tämä prosessi opetti
Enemmän kuin mitään muuta tämä projekti muistutti siitä, ettei valokuvaus ole vain hetkien tallentamista.
Se on myös sen ymmärtämistä:
- mikä itseä vetää puoleensa
- miksi palaa yhä uudelleen samanlaisiin maisemiin
- mitä tunteita haluaa kuvillani välittää
- ja millaisen tarinan oma työ kertoo kokonaisuutena
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu siltä, etten enää vain kerää kuvia.
Olen rakentamassa niistä jotain merkityksellistä.
Ja ehkä juuri siitä kaikki oikeasti alkaa.